Avatessani 60-luvun loppupuolella Rauhankadun ja Vuorikadun kulmassa olevan talon oven ja noustessani muutamat portaat ylös odotustilaan näin kirkkaasti valaistun hoitohuoneen ja tunsin nenässäni voimakkaan tuoksun. Se oli lääkkeellinen ja voimakas tuoksu, leimallinen hammaslääkärin vastaanotolle. Se oli todennäköisesti sekoitus jodoformia ja neilikkaöljyä, mikä on tietysti selvinnyt minulle myöhemmässä vaiheessa elämääni.
Olin astunut kouluhammaslääkärin vastaanotolle. Nuoren naishammaslääkärini tehtävä työparinsa kanssa oli korjata kansakoulun tokaluokkalaisen elämän virheitä, maitohampaissani ja mahdollisesti muutamassa pysyvissäkin hampaissani olevia reikiä. Käyntini ei jäänyt viimeiseksi, ei viimeiseksi hoitojaksoksikaan. Valtakunnassamme ei ollut vielä kansanterveyslakia, joten kuuluin hoidon piiriin vain muutaman kouluvuoden verran. Tämä oli siis vain harvojen etu.
Vuonna –72 tuli voimaan kansanterveyslaki ja alle 18-vuotiaat pääsivät kunnallisen, maksuttoman hoidon piiriin. Minäkin olin niiden etuoikeutettujen joukossa ja vuotuisissa tapaamisissamme uudessa Sepänkadun hoitolassa tuttu hammaslääkärini Lilly ja hammashoitajansa Arja saivat tehdä paikkauksia ja ennaltaehkäiseviä toimenpiteitä. Niinä vuosina tavatessamme oli tapana tunkea pitkät vanurullat poskiin ja penslata hampaat fluorigeelillä. Munakellon tahtiin sitten istuin mielestäni kiusallisen pitkät muutamat minuutit pieni sylki-imuri suussani. Sairautta voi myös ennaltaehkäistä.
Kohtasin saman työparin myöhemmin monta kertaa, jostain syystä en ollut ymmärtänyt miten tärkeää oli huolehtia omista hampaistaan ja jopa harjata niitä, säännöllisesti, ei vain muutamia kertoja vuoden aikana. Kunnes eräs kesä ja kesäkandi pääsi toteuttamaan oppimaansa minun kanssani. Hän hoitojakson lopuksi totesi, että minulla on ihan hyvät hampaat, mutta minun tulisi myös itse huolehtia niistä ja harjata niitä säännöllisesti. Ja lisätä vähän malttia niiden karkkien ja muiden herkkujen syömisessä. Miten tärkeää oli saada positiivista palautetta ja hyviä ohjeita.
Muistan käynnit tietysti vähän jännittävinä ja joskus vähän lievää kipuakin tuntien. Niistä kuitenkin aina selvisin mielestäni voittajana ja tekemisen tarve suussani myös väheni vuosien myötä. Hampaiden harjauskin oli jo minulle tullut vakiintuneeksi tapahtumaksi. Mukavana asiana on mieleeni jäänyt myös muisto vakituisen työparini mukavasta jutustelusta hoitoni aikana, samalla kun seurasin mahdollisia toimenpiteisiin liittyviä tapahtumia – eihän vain sitä naruporaa nyt tarvittaisi. Jännittäminen ja pelko eivät ole sama asia ja leppoisa tunnelma helpotti oloani.
Valmistuttuani ylioppilaaksi ja suoritettuani asepalvelukseni päädyin Turun yliopistoon lukemaan itseni hammaslääkäriksi. Myös kandiminäni aikanaan tuli kesätöihin kotikaupunkiini ja samaiselle Sepänkadun vastaanotolle, jossa olin itse ollut monasti hoidettavana. Lähestyin nyt eri tavalla hoitoyksikköä kuin aikaisemmin potilaana, mutta yllätyksekseni tutun hammashoitajan työparina. Joku elämäni ja kokemusmaailmani ympyrä oli tällöin sulkeutunut. Ehdin myös urani alussa, vastavalmistuneena lisensiaattina tehdä töitä silloin upouudessa Terveystien hammashoitolassa. On hyvä nähdä asioita eri näkökulmista.
Olen ollut ammatissani usean vuosikymmenen ajan eri paikkakunnilla, monessa hoitolassa. Vuosien aikana hoitohuoneet, työparit ja menetelmät ovat vaihtuneet ja nykyään kunnalliseen hoitoon ovat kaikki oikeutettuja. Työ on ollut kuitenkin tärkeimmältä osaltaan samanlaista läpi kaikkien vuosikymmenien; kuntalaisten hyvinvoinnin ja terveyden edistäminen. Monien vaiheiden kautta olen päätynyt tänne kotikaupunkiini Kalannin ja nyt uuden Välskärintien, “vihreän talon” hoitolaan.
Hammashoitolamme on muuttanut uuteen paikkaan ja uusiin huoneisiin. Samoin ihminen elämänsä aikana muuttaa usein ja jopa muuttuu. Minäkin olen muuttanut ja muuttunut, jopa ajoin vaihtanut rooliani potilaasta lääkäriksi ja päinvastoin. Roolit eivät silti sekaannu. Vaikka asiakas on meille potilas, on työmme aina häntä varten ja hänen hyväkseen. Se ei muutu.
U-sote blogi 